Hyvä tietää. Oma äitini "vitsili" usein, että "Kiristys ja uhkailu ovat parhaat kasvatuskeinot." Hän myös toteutti tuota vitsiään käytännössä, muita ihmisiä pilkkaavien "vitsien" ohella. Jos niistä loukkaantui, sai kuulla olevansa "huumorintajuton". Hän on ammatiltaan opettaja. Minun koko elämäni käytännössä vietiin maan tasalle. Puitteet olivat hyvät, ei kukaan voisi uskoa. että rakenteissa oli jotakin mätää. Minä olin se hullu syntipukki kaikkeen. Lopulta oli vaan katkaistava välit, koska yksikään keskustelu ei johtanut mihinkään. Mutta että äitini siis opetti lapsia ennen eläkkeelle siirtymistään. Sellaisia opettajia on olemassa, joiden mielestä uhkailu ja kiristys ovat parhaat keinot kohdella lapsia. Ainakin omia. Sukulaiset näkivät tämän kaiken. Yksikään ei puolustanut lasta, joka silloin olin. Isäni täysi vetelys äitini oikkujen kahleissa. Niin, olen henkilö, josta "kukaan ei tykkää kun olet tuollainen!" - äitini sanojen mukaan tilanteessa, jossa ilmaisin mielipiteeni tai pyysin arvostusta. Seuraavassa hetkessä sama nainen väittää "rakastavansa" minua! Kolmannessa hetkessä - hetkellä kun surin tyttäreni isän toimintaa ja olin jätetty yksin - äitini "lohdutti", että rakkaus täytyy ansaita - ja että minä en sitä ollut ansainnut. Mutta että hän siis on armollinen ja rakastaa minua, vaikka kukaan muu ei voi, koska en ole sitä ansainnut ja olen niin kauhea ihminen, ettei kukaan minusta voikaan tykätä, saati rakastaa. Vain hän on niin jalo, että kykenee siihen. Ja niin edelleen. Yhä vielä kamppailen ja suren sitä tosiasiaa, että äitini puhui vain itsestään sanoessaan, ettei "kukaan" voi minusta pitää. Että kaikki mitä hän sanoi ja sanoo, on itse asiassa päin vastoin. Äitini ei pudä minusta. Äitini ei ole rakastanut minua. On olemassa monia muita, jotka sekä pitävät minusta ja rakastavat minua, etenkin jos annan mahdollisuuden. Ennen kaikkea itsensä rakastamisen ja kunnioittamisen oppi on ollut aloitettava aivan tyhjästa nyhjäisten ja samalla sietää se tosiasia, että vaikka minulla on ollut fyysisesti äiti, sekä äidin mielipuolisuutta tukeva isä, olen ollut etenkin lapsena täysin äiditön, orpo ja omillani.
Hei Sanna, Kiitos rohkeasta kirjoituksestasi. Jostain kumman syystä nyt vasta näen tämän kommenttisi, kun löysin kaikki kommentit yhden napautuksen takaa täällä hallintasivulla. Pahoittelen, etten ole aikaisemmin kommentoinut. Ikävä kyllä äitisi kaltaisia vanhempia on paljon ja sukupolvet toisensa jälkeen vammautuvat kodissa vallitsevan tuhoisan "normaalin" seurauksena. On raskasta kasvaa yksin, ilman turvallista ja kasvua tukevaa aikuista. Ihanasti kuulostat löytäneen sitä oikeaa totuutta, että olet ihana ja rakastettava silti. Toivottavasti elämääsi siunautuu paljon sinua arvostavia ihmisiä. Ritva
Miten joku vois selittää minulle sen että rakentavaa keskustelua ei voinut käydä vaikka halusin, kun toinen ei kokenut olevansa tavrvetta? Ei vaikka kuinka rauhallisesti keskustelin ja nostin aina omat virheet esiin ensin jotta jospa sitäkautta pääsis toinenkin purkaan mutta kun ei. Lopputulos oli se että minuun tuli tavalla tai toisella syylisyyden tunne jonka hän sai ujutettua monin eri keinoin jonka tajusin suhteen loppupuolella ja jälkeenpäin että hänen tekemät mielestäni kohtuuttoman töykeetkin käytökset minua kohtaan oli minun syytä. Kyseenalaistaa ei saanut häntä ei! Sitä se ei kestänyt lainkaan syyttävä sormi osoitti heti minua. Henkinen kantti minulla romahti 99% joka oli varmasti tarkoituskin, ei hyvä ihminen näin tee toiselle ei todellakaan. Hän on niin hyväsydämminen ihminen ja sitä pitikin ja pitääkin jatkuvasti varmistella eri tavoin ja tiedottaa muillekkin yhä uudelleen. Minä en ollut oikiastaan kuin varjo joka hiippaili ja opin siihen saatanalliseen varovaisuuteen että mitähän jäi tekemättä jotta ei tulisi jotain noottia siinä onnistumatta kuitenkaan. On vaikea kuvitella ihmisen joka ei ole kokenut sitä mitä koin käytän sanaa uhrit kyllä tietää. Miltäs teistä tuntuisi melko pian eron jälkeen että exällä on toinen mies ja kyselee sitten minulta apuja kun uus mies vain joi ja satutti itseä. Tein selväksi että minulle ei tarvi soitella kännissä ja asiat ei kuulu mulle ja olet aikuinen ja itse kannat vastuun teoista.
Kaikkien kanssa sitä rakentavaa keskustelua ei pysty saamaan aikaan. Sitä ei vain synny, vaikka miten yrittää. Ja silloin ainoa vaihtoehto on miettiä jaksaako sellaisessa suhteessa vai pitääkö pelastaa itsensä eroamalla. Kun parisuhteessa on syntipukki -kuvio, silloin oikeastaan tietää, että sellaisen suhteen pelastaminen vaatii joko monen vuoden pari/perheterapian tai tulee ero, jossa syntipukiksi joutunut tulee kohdelluksi epäreilusti aina vain. Hyvä kun olet osannut vetää rajoja, se on oikeastaan ainoa asia, jonka kuvaamassasi suhteessa ja sen loppumisen jälkeen voi ja kannattaa tehdä.
Voimia sinulle tilanteeseen. Toivon, että sinulle kasvaa sisäinen lupa pitää itsestäsi huolta, niin että vaikka muut polkevat sinua, sinä nouset ja elät elämää, jota haluat elää
Hyvä tietää. Oma äitini "vitsili" usein, että "Kiristys ja uhkailu ovat parhaat kasvatuskeinot." Hän myös toteutti tuota vitsiään käytännössä, muita ihmisiä pilkkaavien "vitsien" ohella. Jos niistä loukkaantui, sai kuulla olevansa "huumorintajuton". Hän on ammatiltaan opettaja. Minun koko elämäni käytännössä vietiin maan tasalle. Puitteet olivat hyvät, ei kukaan voisi uskoa. että rakenteissa oli jotakin mätää. Minä olin se hullu syntipukki kaikkeen. Lopulta oli vaan katkaistava välit, koska yksikään keskustelu ei johtanut mihinkään. Mutta että äitini siis opetti lapsia ennen eläkkeelle siirtymistään. Sellaisia opettajia on olemassa, joiden mielestä uhkailu ja kiristys ovat parhaat keinot kohdella lapsia. Ainakin omia. Sukulaiset näkivät tämän kaiken. Yksikään ei puolustanut lasta, joka silloin olin. Isäni täysi vetelys äitini oikkujen kahleissa.
Niin, olen henkilö, josta "kukaan ei tykkää kun olet tuollainen!" - äitini sanojen mukaan tilanteessa, jossa ilmaisin mielipiteeni tai pyysin arvostusta. Seuraavassa hetkessä sama nainen väittää "rakastavansa" minua! Kolmannessa hetkessä - hetkellä kun surin tyttäreni isän toimintaa ja olin jätetty yksin - äitini "lohdutti", että rakkaus täytyy ansaita - ja että minä en sitä ollut ansainnut. Mutta että hän siis on armollinen ja rakastaa minua, vaikka kukaan muu ei voi, koska en ole sitä ansainnut ja olen niin kauhea ihminen, ettei kukaan minusta voikaan tykätä, saati rakastaa. Vain hän on niin jalo, että kykenee siihen. Ja niin edelleen. Yhä vielä kamppailen ja suren sitä tosiasiaa, että äitini puhui vain itsestään sanoessaan, ettei "kukaan" voi minusta pitää. Että kaikki mitä hän sanoi ja sanoo, on itse asiassa päin vastoin. Äitini ei pudä minusta. Äitini ei ole rakastanut minua. On olemassa monia muita, jotka sekä pitävät minusta ja rakastavat minua, etenkin jos annan mahdollisuuden. Ennen kaikkea itsensä rakastamisen ja kunnioittamisen oppi on ollut aloitettava aivan tyhjästa nyhjäisten ja samalla sietää se tosiasia, että vaikka minulla on ollut fyysisesti äiti, sekä äidin mielipuolisuutta tukeva isä, olen ollut etenkin lapsena täysin äiditön, orpo ja omillani.
Hei Sanna, Kiitos rohkeasta kirjoituksestasi. Jostain kumman syystä nyt vasta näen tämän kommenttisi, kun löysin kaikki kommentit yhden napautuksen takaa täällä hallintasivulla. Pahoittelen, etten ole aikaisemmin kommentoinut.
Ikävä kyllä äitisi kaltaisia vanhempia on paljon ja sukupolvet toisensa jälkeen vammautuvat kodissa vallitsevan tuhoisan "normaalin" seurauksena. On raskasta kasvaa yksin, ilman turvallista ja kasvua tukevaa aikuista.
Ihanasti kuulostat löytäneen sitä oikeaa totuutta, että olet ihana ja rakastettava silti. Toivottavasti elämääsi siunautuu paljon sinua arvostavia ihmisiä.
Ritva
Olen kokenut. Hyvällä asialla olet.
Miten joku vois selittää minulle sen että rakentavaa keskustelua ei voinut käydä vaikka halusin, kun toinen ei kokenut olevansa tavrvetta? Ei vaikka kuinka rauhallisesti keskustelin ja nostin aina omat virheet esiin ensin jotta jospa sitäkautta pääsis toinenkin purkaan mutta kun ei. Lopputulos oli se että minuun tuli tavalla tai toisella syylisyyden tunne jonka hän sai ujutettua monin eri keinoin jonka tajusin suhteen loppupuolella ja jälkeenpäin että hänen tekemät mielestäni kohtuuttoman töykeetkin käytökset minua kohtaan oli minun syytä. Kyseenalaistaa ei saanut häntä ei! Sitä se ei kestänyt lainkaan syyttävä sormi osoitti heti minua. Henkinen kantti minulla romahti 99% joka oli varmasti tarkoituskin, ei hyvä ihminen näin tee toiselle ei todellakaan. Hän on niin hyväsydämminen ihminen ja sitä pitikin ja pitääkin jatkuvasti varmistella eri tavoin ja tiedottaa muillekkin yhä uudelleen. Minä en ollut oikiastaan kuin varjo joka hiippaili ja opin siihen saatanalliseen varovaisuuteen että mitähän jäi tekemättä jotta ei tulisi jotain noottia siinä onnistumatta kuitenkaan. On vaikea kuvitella ihmisen joka ei ole kokenut sitä mitä koin käytän sanaa uhrit kyllä tietää. Miltäs teistä tuntuisi melko pian eron jälkeen että exällä on toinen mies ja kyselee sitten minulta apuja kun uus mies vain joi ja satutti itseä. Tein selväksi että minulle ei tarvi soitella kännissä ja asiat ei kuulu mulle ja olet aikuinen ja itse kannat vastuun teoista.
Kaikkien kanssa sitä rakentavaa keskustelua ei pysty saamaan aikaan. Sitä ei vain synny, vaikka miten yrittää. Ja silloin ainoa vaihtoehto on miettiä jaksaako sellaisessa suhteessa vai pitääkö pelastaa itsensä eroamalla.
Kun parisuhteessa on syntipukki -kuvio, silloin oikeastaan tietää, että sellaisen suhteen pelastaminen vaatii joko monen vuoden pari/perheterapian tai tulee ero, jossa syntipukiksi joutunut tulee kohdelluksi epäreilusti aina vain.
Hyvä kun olet osannut vetää rajoja, se on oikeastaan ainoa asia, jonka kuvaamassasi suhteessa ja sen loppumisen jälkeen voi ja kannattaa tehdä.
Asiaa puhut
mix sä vilkuilet etkö muista ulkoa vai joku muu?
Mies sanoo että en osaa mitään oikein. Kaivaa vanhoja sovittuja asioita. Uhkailee. On polkenu minun itsetunnon alas.
Voimia sinulle tilanteeseen. Toivon, että sinulle kasvaa sisäinen lupa pitää itsestäsi huolta, niin että vaikka muut polkevat sinua, sinä nouset ja elät elämää, jota haluat elää